Peruskorjaajan postilaatikkoon on kolahtanut tärkeä kirje.
Naapurin rakennuslupa. Lupa, jossa todetaan, että 4,5 metrin päähän peruskorjaajan
talopoloisen säiden ahavoimasta koillisseinästä on aivan suotavaa
nousta uudisrakennuksen jylhä kiviseinä. Johan ohikulkevat ovat
joutuneet tuijottamaan samaa näkymää jo yli 100 vuotta. Se on paljon se. Uusi luuta lakaisee, luojan
kiitos.
Kysymys on yhteisestä
asiasta, niin kuin Kauniaisissa aina. Uudisrakennushanke on aiheuttanut
vilkasta keskustelua puolesta ja vastaan. Mistä lie johtuu, että peruskorjaajan
korviin on kantautunut pääasiassa tuota jälkimmäistä. Peruskorjaaja liikuttuu kyyneliin kuullessaan
erään paikallisen asukkaan toteavan ”tottakai me täällä Granissa suojelemme
omaamme”. Hiukan häntä jää kyllä ihmetyttämään, kuinka nopeasti Kauniaisissa oma voi
muuttua vieraaksi. Satavuotisesta kauniaislaisesta historiastaan huolimatta jugend-vaikutteinen huvila ei näytä olevan enää suojelua tarvitseva, vaan markkinatalouden kysynnän
ja tarjonnan pyörteissä tempoileva muinaismökki, joka uhkaa häiritä olemassaolollaan
nykyaikaista yhdyskuntasuunnittelua.
Peruskorjaaja on juuttunut etäisyyden käsitteeseen. Välimatka eli etäisyys on numeerinen arvo, joka kertoo sen, kuinka kaukana kaksi kappaletta ovat toisistaan minä tahansa aikana. Painotus sanalla toisistaan. Peruskorjaaja aprikoi, onko uudisrakentaja varmasti huomioinut hankkeessaan sen, että uudisrakennus on huvilasta täsmälleen yhtä kaukana tai lähellä kuin huvila uudisrakennuksesta. Peruskorjaaja kantaa huolta siitä, että pikkujoulutunnelmissa törmää epähuomiossa sisään naapurin ovesta tai että uudisrakentaja kompuroi samoissa tunnelmissa vanhan talon ovesta sisään. Talon emäntä hätäilee uutta kotiasua joutuessaan estradille omassa keittiössään. Onneksi talkoissa on mukana rakennustarkastaja, joka tuo ongelmaan avuksi visuaalisen etäisyyden. Se varmasti pelastaa uudet naapurukset törmäämästä toisiinsa aamuisella lehdenhakureissulla. Sitä paitsi sopu sijaa antaa ja läheisyys yhdistää.
Kohtuullisuuden periaate on tätä päivää. Tätä päivää elävä
rakennustarkastaja tuumaa, että on aivan kohtuullista, että rakennusoikeus
tulee ylitetyksi. Samalla tavoin aivan yhtä kohtuullista on, että 4 metrin
rajasäännöksestä poiketaan. Luulisi olevan peruskorjaajallekin pikkuhiljaa
selvää, että olosuhteet huomioon ottaen vähintään yhtä kohtuullista on se, että
kulttuurishistorialliset arvot kärsivät. Voisiko siis olla kohtuutonta, että
uudisrakennus sijoitetaan 4,5 metrin päähän suojellusta huvilasta? Kysymys on
tässä tapauksessa ainoastaan vähäisistä poikkeamista.
Peruskorjaaja jää pohtimaan, mitä merkittävät
poikkeamat mahtavat olla.
Rakennustarkastajan asema vaatii itsevarmuutta ja kykyä
nähdä tulevaisuuteen. Tehtävä ei ole mikä tahansa. Kysymys on kaupunkikuvan
kehittämistä paikallisiin oloihin sopivaksi. Kysymys on viime kädessä
rakentamisesta, jonka vaikutukset näkyvät tuleville sukupolville. Kuntalaisten
onneksi virkamiehellä on rohkeutta viitata kintaalla museoviraston kammioissa kuivettuneiden tutkijoiden kommenteille ja nähdä hämähäkinverkkojen läpi
kohti uutta aikaa. Eikä hän missään tapauksessa mene lankaan ainakaan silloin,
kun peruskorjaaja esittää tolkuttomia näkemyksiään uudisrakennushankkeesta. Aika
vaatii uudistuksia ja ne tullaan tekemään tyylillä. Sosiaalisessa mediassa
Kauniaista DDR-tyyppisen keskustan rakentamisesta moittimaan uskaltautuvat
kuntalaiset lienevät tökeröitä ja kaavasuunnittelua ymmärtämättömiä maallikoita.
On tärkeää osata ohittaa epäolennaiset kommentit.
Kaupungin verkkosivut tietävät kertoa, että kaupunkikuvatoimikunnalla on kaupunkikuvan kehittämisessä ensisijaisen tärkeä tehtävä. On oivallista, että rakennustarkastaja sattuu olemaan esittelijänä ja suunnannäyttäjänä rakennuslautakunnan lisäksi myös kaupunkikuvatoimikunnassa. Varsinkin kun kaupunkikuvatoimikunnassa on jäseniä kokonaiset kolme. On vain kuntalaisten etu, että valtikka on yksissä käsissä. Näin varmistetaan, että rakennustarkastajan verraton ammattitaito, kokemus ja näkemys ohjaavat Kauniaisten rakentamista suunnittelusta aivan viimeiseen katselmukseen saakka. Peruskorjaajaa värisyttää vaihtoehtoinen ajatus. Entä jos tärkeässä vakanssissa oleva virkamies olisikin vanhojen muinaismökkien suojelusta kiinnostunut ekohippi, joka saattaisi toimillaan pysäyttää Kauniaisten kasvun kohti metropolitasoista kaupunkia?
Kauniainen on arvokas muisto niiltä vanhoilta, hyviltä
ajoilta, jolloin viisaan käsi ohjasi kouliintumatonta kansaa ja osasi pitää
rahvaan kurissa. Jokaiseen postilaatikkoon kerran kuussa jaettava Kaunis Grani
-lehti raportoi paikallisille kaupungissa tapahtuvista asioista. Verkkolehteä
etsivä peruskorjaaja klikkailee hiirellään hämmentyneenä – kerta toisensa
jälkeen tietokoneen näytölle avautuu Kauniaisten kaupungin verkkosivut. Vika ei
ole tällä kertaa vanhassa koneessa. Tarkempi tutkimus osoittaa, että ”Kaunis Grania julkaisee
Ab Grankulla Lokaltidning - Kauniaisten Paikallislehti Oy niminen yritys,
jonka Kauniaisten kaupunki omistaa”. Monet kuvailevat Kauniaista, jos ei nyt
ihan omaksi pikkuruiseksi valtakunnakseen, niin ainakin ainutlaatuiseksi
saarekkeekseen eteläisessä Suomessa. Aamukahviaan nauttiva
peruskorjaaja jää pohtimaan sananvapauden ja julkaisuvapauden välistä dilemmaa. Mitkä olivatkaan ne maat, joissa valtio omistaa päälehden?
